Teksti: Jarmo Tuutti
Klassinen kuva isosta papukaijasta on ihmisen olkapäällä istuva kumppani. Suomessa yhä useampi harrastaja on kuitenkin viime vuosien aikana hankkinut isommallekin papukaijalle lajitoverin. Miten papukaija pärjää yksin? Tarvitseeko se lajitoveria seurakseen? Päätin tutkia asiaa hieman pintaa syvemmältä.
Artikkeli on julkaistu alunperin Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n jäsenlehti Kaijuttimen vuoden 2017 numerossa.
Suomessa pieniä papukaijoja, kuten undulaatteja, kaijasia ja neitokakaduja, on yleensä pidetty pareittain ja undulaattiharrastajat suosivat vähintään neljän linnun parvia. Näitä isompiin papukaijoihin on kuitenkin suhtauduttu usein ihmisen kumppaneina, joita voi halutessaan pitää myös ilman lajitoveria. Asiaa ei aina ole edes mietitty sen syvemmin, koska lintua hankittaessa papukaijoista on ollut valloillaan tietty näkemys.
Omistan itse kaksi kultaposkiamatsonia, molemmat koiraita. Näistä vanhempi, nimeltään Kalle, muutti aikoinaan luokseni ihmistä hysteerisesti pelkäävänä sijoituslintuna. Myöhemmin hankin Kallelle seuraksi suomalaiselta kasvattajalta kultaposkiamatsonin poikasen, joka sai nimekseen Kami. Menneisyytensä takia Kalle on suhtautunut ihmisiin aina varauksellisesti ja aikaisemmin haki seuraa neitokakaduistani. Kalle tykkäsi istua näistä toisen vieressä ja oli usein hermostunut joutuessaan olemaan erossa tästä.
Kamin hankkiminen jännitti – miten linnut tulisivat toimeen keskenään? Huoli oli kuitenkin turha: ensimmäisen yhteisen vapaanaolopäivän jälkeen Kalle oli onnistunut vääntäytymään häkkien väliseinän alla olleen pienen raon kautta Kamin puolelle ja herättyäni löysin linnut syömässä aamupalaa samasta kiposta sulassa sovussa. Tämän jälkeen ne ovat olleet käytännössä erottamattomat, lukuun ottamatta yhtä hoidossa olleiden naarasamatsonien aiheuttamaa ongelmallista pätkää. Hoitolintujen poistuttua tilanne kuitenkin normalisoitui.
Kamista ja Kallesta tuli nopeasti erottamattomat.
Olen käyttänyt Kallen ja Kamin tarinaa usein esimerkkinä seuran merkityksestä papukaijalle. Seuratessani näitä kahta lintua minulle on täysin selvää, etten voisi ihmisenä mitenkään korvata toista lintua. Tämä on kuitenkin anekdootti – yksittäinen tarina, josta ei voi vielä vetää laajempia johtopäätöksiä.
Muistan myös lukeneeni aikaisemmin 21 kultaposkiamatsonilla (Amazona amazonica) tehdystä tutkimuksesta1. Siinä pareittain pidetyt kultaposkiamatsonit voivat tutkijoiden mukaan paremmin kuin yksin pidetyt. Päätelmiä tehtiin lintujen käyttäytymisen pohjalta esimerkiksi aktiivisuudesta, huutamisesta, virikkeiden käytöstä sekä stereotyyppisen käyttäytymisen esiintymisestä. Tutkijoiden mukaan pareittain pitäminen vaikuttaa positiivisesti vankeudessa elävien papukaijojen hyvinvointiin. Tämä vahvistaa sitä näkemystä, jonka suomalaiset harrastajat ovat jo hyväksyneet melko hyvin: papukaija voi paremmin lajitoverin kanssa. Yksi tärkeä kysymys jäi kuitenkin vaille vastausta: riittäisikö ihmisseura korvaamaan lajitoveria?
Siksi halusinkin keskustella aiheesta eläinten hyvinvoinnin asiantuntijan kanssa.
Biologi ja tietokirjailija Helena Telkänranta toimii eläinten käyttäytymisen ja kognition tutkijana Helsingin yliopistolla, ja vuoden 2017 alusta alkaen hän on vierailevana tutkijana Bristolin yliopistossa Iso-Britanniassa. Hän on kirjoittanut muun muassa hiljattain julkaistun, Tieto-Finlandia-ehdokkuuden ja valtion tiedonjulkistamispalkinnon saaneen Millaista on olla eläin? –kirjan. Telkänrannan uusimmassa kirjassa Eläin ja ihminen – mikä meitä yhdistää? on useita esimerkkitapauksia myös papukaijojen käyttäytymisestä ja kognitiivisista kyvyistä. Telkänranta myös sivusi aikaisemmin Ylen haastattelussa2 papukaijojen pitoa:
– Luonnossa papukaija pyrkii pysyttelemään yhdessä kumppaninsa tai parvensa kanssa. Jos papukaijalla on kotona kiintymyskumppaninaan vain ihminen, mutta ei toista papukaijaa, se joutuu outoon tilanteeseen, kun ihminen katoaa päivittäin johonkin. Yksinolon aiheuttamaa huonoa oloa lievittääkseen lintu voi alkaa esimerkiksi sukia itseään ylenpalttisesti.
Haastatellessani Telkänrantaa aiheesta hänellä olikin paljon sanottavaa papukaijojen pitämisestä ja niiden seurantarpeesta.
Kysyessäni Telkänrannalta papukaijojen pitämisestä yksin, ryhtyy hän purkamaan kysymystä evoluution kautta.
– Luonnonvalinta on muovannut lintujen aivotoimintaa niin, että ne tuntevat tarvetta olla lajitovereiden kanssa, Telkänranta selventää.
Esimerkiksi Telkänranta antaa undulaatin (Melopsittacus undulatus), jotka luonnossa voivat liikkua ajoittain tuhansienkin yksilöiden parvissa: isojen parvien mukana lentäminen on usein edullista pienelle linnulle, sillä parven jäsenenä todennäköisyys jäädä toisen eläimen saaliiksi on pienempi. Näin ne yksilöt, joilla on ollut taipumuksia liikkua parven kanssa, ovat säilyneet paremmin hengissä ja toisaalta enemmän yksin liikkumiseen taipumusta omaavat yksilöt ovat todennäköisemmin joutuneet saaliiksi.
Myös undulaattien seurantarvetta on tutkittu tieteellisesti.
Undulaattien seurantarvetta on tutkittu vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa3, jossa selvitettiin ympäristön vaikutuksia undulaattien stereotyyppisen käyttäytymisen esiintymiseen. Stereotyyppinen käyttäytyminen tarkoittaa täsmälleen samanlaisena toistuvaa toimintaa, jolla ei ole ulospäin näkyvää tarkoitusta, kuten jatkuvaa orrella edestakaisin ravaamista. Luonnossa sitä ei ole tavattu, mutta vankeudessa sitä esiintyy sellaisissa tilanteista, joissa eläin ei ole onnistunut sopeutumaan ympäristöönsä.
Stereotyyppisessä käyttäytymisessä on kysymys siitä, että merkityksettömän liikkeen toistamisella eläin saa elimistössään erittymään pieniä määriä endorfiineja, jotka lievittävät sen oloa hetkellisesti hiukan. Todennäköisenä kuitenkin pidetään, että pitkällä tähtäimellä stereotyyppinen käyttäytyminen heikentää eläimen vointia entisestään, koska siitä tulee helposti addiktion kaltainen tila, joka heikentää eläimen kykyä saada mielihyvää tavanomaisista mielihyvän lähteistä. Kaikki yksilöt eivät käyttäydy stereotyyppisesti huonoissakaan oloissa, vaan osa yksilöistä on taipuvaisempia reagoimaan masennuksen kaltaisella passivisuudella. Yhtenä stereotyyppistä käyttäytymistä aiheuttavana tekijänä pidetään lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteuttamisen estämistä.
Tutkimuksessa vaihdeltiin sekä häkkien kokoja että niissä pidettävien lintujen määrää. Ei varmasti tule harrastajille yllätyksenä, että tuloksena oli, että isommissa häkeissä pidetyt undulaatit esittivät stereotyyppistä käyttäytymistä harvemmin. Mielenkiintoinen löydös kuitenkin oli, että myös ryhmissä pidetyt undulaatit esittivät stereotyyppistä käyttäytymistä harvemmin kuin pareittain pidetyt. Tämä vahvistaa sitä ainakin valveentuneempien harrastajien keskuudessa pinnalla olevaa käsitystä, että undulaatteja tulisi pitää ennemmin isommissa ryhmissä kuin pareittain.
Saalistajan välttäminen ei tietenkään ole ainoa hyöty, jota papukaijat ovat saattaneet lajitoverien kanssa liikkumisesta saada.
Saalistajan välttäminen ei tietenkään ole ainoa hyöty, jota papukaijat ovat saattaneet lajitoverien kanssa liikkumisesta saada. Kolme neitokakadua omistavan evoluutiobiologi ja tiedetoimittaja Maija Karalan mukaan papukaijoille lajitovereista on ollut muutakin hyötyä ja hän antaa muutaman esimerkin.
– Muitakin sosiaalisuuden etuja on, etenkin papukaijojen kaltaisilla älykkäillä eläimillä. Opittu käyttäytyminen, kuten hyvät ruokailu- tai pesimäpaikat tai turvalliset vaellusreitit siirtyvät kulttuurisesti yksilöltä toiselle, mikä hyödyttää kaikkia, Karala kuvailee.
Monilla eläimillä linnuista kaloihin tieto saalistajista ei myöskään ole valmiiksi geeneihin koodattuna, vaan se pitää oppia. Sama koskee tietoa turvallisista ja vaarallisista ruoista. Karalan mukaan nuoret linnut oppivat näitä asioita tehokkaasti ollessaan osana parvea sen sijaan, että niiden pitäisi oppia vaarallisia asioita yrityksen ja erehdyksen kautta.
– Neitokakaduilla näkyy erityisen selvästi, kuinka tärkeää lajitovereilta oppiminen on ravinnon suhteen. Yksinäistä lintua voi olla todella vaikea saada syömään mitään uutta, mutta jos paikalla on kyseiseen ruokaan tottunut lajitoveri mallia näyttämässä, uusi ruoka alkaa maistua melkein heti.
Lintujen, kuten nisäkkäidenkin, aivotoiminnassa sosiaaliseen käyttäytymiseen liittyy muun muassa hormoni nimeltään oksitosiini. Tämä vuonna 1952 löydetty hormoni vaikuttaa merkittävästi sosiaaliseen sitoutumiseen4. Telkänrannan mukaan lajitoverien puuttuminen aiheuttaa papukaijoillakin ison oksitosiinivajeen:
– Kumppani on papukaijoillakin välttämättömyys normaalille aivokemialle.
Telkänrannan mukaan vastaavan oksitosiinivajeen ihmisen aivoissa aiheuttaa esimerkiksi läheisen ihmisen menettäminen. Hän ei suoraan muista tutkimusta, jossa olisi tutkittu papukaijojen kykyä hahmottaa ajan kulumista, mutta muilla linnuilla tehtyjen tutkimusten pohjalta hän arvelee, että papukaija voi ajan mittaan oppia ihmisen tulevan takaisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että papukaija voisi elää yksin.
– Voimakkaasti sosiaaliselle linnulle on luonnotonta olla yksin, koska evoluutio on monien viime vuosimiljoonien aikana tapahtunut ympäristössä, jonka olennainen osa ovat lajikumppanit. Niiden aivot ovat siis muovautuneet evoluutiossa sellaisiksi, että normaaliin aivokemialliseen olotilaan sisältyy lajitoverin läsnäolon aiheuttama oksitosiinieritys, Telkänranta tähdentää.
Iso osa sosiaalisesta mielihyvästä liittyy myös siihen, mitä eläimet tekevät keskenään. Oksitosiiniin liittyvän aivojen normaalin aivokemian ylläpidon lisäksi sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvä toiminta tuottaa mielihyvää myös muuta kautta.
Luonnossa papukaijat elävät 24/7 lajitoverien parissa, osa isoissa parvissa, osa puolisonsa kanssa osana löyhiä parvia ravinnon etsimistä varten. Poikkeuksen tähän muodostaa vain erikoinen Uudesta-Seelannista löytyvä lentokyvytön kakapo, jota tosin löytyy luonnosta enää alle 200 yksilöä. Esimerkiksi ihmisen koulu- tai työpäivän ajaksi yksin jääminen on tässä valossa papukaijalle luonnotonta.
Yksin elämisen vaikutukset näkyivät selvästi esimerkiksi eräässä harmaapapukaijoilla (Psittacus erithacus erithacus) tehdyssä tutkimuksessa5, jossa tutkittiin yksin pitämisen vaikutuksia harmaapapukaijojen telomeerien pituuksiin. Telomeerit ovat kromosomien päissä olevia rakenteita, joiden lyhentyminen altistaa esimerkiksi ihmisiä ikääntymiseen liittyville sairauksille ja joiden lyhentyminen on muiden lajien tutkimuksissa yhdistetty lyhentyneeseen elinikään. Krooninen stressi on yksi telomeerien pituutta vähentävä tekijä.
Tutkimuksessa kerättiin verinäytteet 45:ltä lemmikkinä Yhdysvalloissa eläneeltä harmaapapukaijalta osana niiden rutiinieläinlääkärintarkistuksia. Osa näistä eli yksin, osa lajitoverin kanssa. Tutkituista yksilöistä yksin eläneiden lintujen telomeerien pituudet olivat selkeästi lyhempiä kuin lajitoverin kanssa eläneiden. Tämä antaa viitteitä siitä, että yksin oleminen on papukaijalle merkittävä kroonisen stressin lähde, jolla on myös fyysisiä vaikutuksia.
Yksin elämisen vaikutukset näkyivät mm. harmaapapukaijoilla tehdyssä tutkimuksessa.
Eläin oppii varhain oman lajinsa piirteet – papukaijanpoikasten kohdalla pääosin sen ollessa vielä pöntössä – ja Telkänrannan mukaan tämä leimautuminen omaan lajiin säätelee eläimen elämää voimakkaasti. Käsinkasvatettu papukaija, eli lintu, joka on otettu poikasena täysin ihmisen hoidettavaksi, taas leimautuu oman lajin edustajan sijaan pelkästään ihmiseen. Telkänrannan mukaan tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan, vaikka ihminen pystyisikin olemaan aina kotona:
Kasvaminen ilman kontakteja omaan lajiinsa on aina karhunpalvelus sosiaaliselle eläimelle. Tällöin eläimeltä on amputoitu tärkeä osa elämää.
– Kasvaminen ilman kontakteja omaan lajiinsa on aina karhunpalvelus sosiaaliselle eläimelle. Tällöin eläimeltä on amputoitu tärkeä osa elämää: mahdollisuus kehittää ne sosiaaliset taidot, joita se tarvitsisi kanssakäymiseen lajikumppanin kanssa, mikä on vivahteiltaan rikkaampi ja eläimen sisäsyntyisiin käyttäytymistarpeisiin paremmin vastaava tilanne kuin laadukkainkaan ihmisen kanssa seurusteleminen, Telkänranta kuvailee.
– Omaan lajiin leimautuminen ei tarkoita, etteikö linnusta saisi myös kesyn ihmisiä kohtaan. Se edellyttää vain riittävää kanssakäymistä myös ihmisten kanssa pienestä pitäen.
Esimerkiksi Telkänrannalla muistuu mieleen taas undulaatti. Osa käsinkasvatetuista ja yksin ihmisen kanssa eläneistä undulaattikoiraista pyrkii ruokkimaan ihmistä osana soidinmenojaan regurgitoimalla puoleksi sulaneita siemeniä kuvustaan. Koska ihminen ei tähän kuitenkaan pysty vastaamaan oikealla tavalla, turhautunut koiras saattaa toistaa yrityksiään niin kauan, että sen kuvun rauhaset ärtyvät. Normaalisti pesinnän yhteydessä undulaattikoiras ruokkiikin pöntössä munia hautovaa naarasta ja kumppanin ruokkiminen on iso osa parinmuodostusta monilla muillakin papukaijalajeilla. Kyseessä on myös yksi selkeimmistä esimerkeistä siitä, miten ihminen ei voi fysiologisesti vastata kaikkiin käsinkasvatetun papukaijan käyttäytymistarpeisiin.
Papukaijojen seurantarve vaikuttaa olevan valtava ja lajitoverin puuttuessa ne hakevat seuraa ihmisestä, muista linnuista tai jopa muista eläimistä. Tämä näkyi esimerkiksi alussa esimerkkinä olleen kultaposkiamatsoni Kallen kohdalla, joka viihtyi neitokakadujen seurassa ennen lajitoverin saamista. Oman lajin yksilö on kuitenkin ainoa, joka pystyy vastaamaan täysin eläimen sosiaalisiin tarpeisiin. Tosin Telkänrannan mielestä hyvin lähisukuinen, käyttäytymiseltään lähes identtinen laji voi paremman puutteessa toimia lajitoverin korvikkeena.
Telkänrannan mukaan lintujen tunnekokemusten ajateltiin aikaisemmin olevan pienempiä kuin ihmisillä niiden aivojen rakenteen poikkeavuuden takia. Myöhemmin on kuitenkin ymmärretty, että perustunteet sijaitsevat limbisessä järjestelmässä, jonka toiminta on pitkälti samanlaista ihmisillä ja linnuilla, vaikka rakenteessa on eroja.
– Vielä ei ole olemassa sellaisia mittaustekniikoita, joilla voisi mitata, onko ihmisen kokema tunne voimakkaampi tai heikompi kuin jonkin eläimen kokema. Tähänastisissa tutkimuksissa ei kuitenkaan ole tullut esiin mitään sellaista, joka antaisi aihetta olettaa, että lintujen tunteet olisivat lievempiä kuin ihmisten, Telkänranta kertoo eläinten tunteiden tutkimuksesta ja jatkaa, – Esimerkiksi erossa oleminen on linnun kokemuksessa hyvin voimakas tuntemus.
Jade on vuonna 2001 Suomessa syntynyt käsinkasvatettu senegalinkaija, jonka suhtautuminen muihin lintuihin on vaihdellut välinpitämättömästä aggressiiviseen. Jade on ollut omistajallaan, yli 10 vuotta Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n puheenjohtajanakin toimineella Tiina Torikalla kolmen kuukauden ikäisestä asti.
– Luonani on ollut useinkin hoitolintuja ja ne jaksot menevät usein hyvin, koska ne ovat lyhyitä, esimerkiksi viikon mittaisia. Ongelmat alkavat yleensä pidemmän ajan kuluessa, kertoo Torikka Jaden suhtautumisesta muihin lintuihin.
Vuosien mittaa Jadelle on yritetty tarjota muun muassa kahden lajitoverin seuraa ja se on elänyt elämänsä aikana muidenkin papukaijojen kanssa samassa taloudessa. Lopputuloksena on Torikan mukaan ollut se, että Jade on alkanut nyppiä höyheniään tai hyökännyt tulokkaan kimppuun.
– En tiedä, kumpi on pahempaa, Jaden nyppiminen vai aggressiivisuus, jota se osoittaa toisia lintuja kohtaan. Hyökkäykset se tekee tosissaan ja puree niin lujaa kuin vain senegali voi, eli saattaa saada aikaiseksi todella pahaa jälkeä.
Jade on tyypillinen pakosta ilman lajitoveria elävä papukaija.
Koska varsinkin isoihin papukaijoihin on suhtauduttu ilman lajitoveria pidettävänä lemmikkinä käytännössä koko historiamme ajan, ja koska ne voivat elää vuosikymmeniä, tulee Jaden kaltaisia, pakosta yksin eläviä lintuja jatkossakin vastaan.
Koska varsinkin isoihin papukaijoihin on suhtauduttu ilman lajitoveria pidettävänä lemmikkinä käytännössä koko historiamme ajan, ja koska ne voivat elää vuosikymmeniä, tulee yksin eläviä lintuja jatkossakin vastaan.
Jos kaikki muu on kokeiltu ja lintu ei hyväksy lajitoveria millään, tulee Telkänrannan mukaan tälle tarjota mahdollisimman paljon muuta seuraa. Tällöin on myös tärkeää olla rohkaisematta liikaa parinmuodostumista, koska ihminen ei voi siihen fysiologisesti vastata mitenkään. Muuten tilanne voi aiheuttaa liikaa turhautumista.
Tyypillinen esimerkki tästä turhautumisesta on senegalinkaijan ja mosambikinkaijan hybridi Kinda, joka aikoinaan tuli omistajalleen Anni Pohjalle poikueen ainoana poikasena käsinruokintaan, koska olisi kuollut emojen hoidossa. Kinda jäi Pohjalle pysyvästi – menettely, jota tuohon aikaan ei vielä pidetty ongelmana. Juuri parinmuodostumiseen liittyvän turhautumisen takia Kinda päätyi nyppimään höyhenensä aivan harmaaksi ja pätki jopa lentosulkansa. Nyttemmin Pohja on pitänyt huolta, ettei ole enää rohkaissut mitään parinmuodostukseen liittyvää käyttäytymistä. Tämän ansiosta Kinda on hiljalleen antanut höyhentensä kasvaa paremmin ja saanut lentokykyäänkin takaisin.
Yhdeksi toimintatavaksi ihmiseen leimautuneiden lintujen kanssa Telkänranta antaa saman reseptin, kuin koirien eroahdistuksenkin kanssa toimimiseen.
– Voi kokeilla opettaa papukaijaa siihen, että poislähtö tarkoittaa aina paluuta, Telkänranta ohjeistaa.
Käytännössä tämä tarkoittaa omistajan katoamista linnun näköpiiristä jatkuvasti pidemmäksi ajaksi, lähtien liikkeelle vain muutamasta sekunnista.
Telkänrannan mukaan papukaijana oleminen on pariskuntana tai eläinryhmänä olemista. Miljoonien vuosien evoluutio on muovannut niille tietynlaisen aivokemian, jonka ylläpitoon myös lajitoverien seura kuuluu.
– Vanha ajatus, että hankkii vain yhden papukaijan, on aikansa elänyt, hän sanoo.
Vanha ajatus, että hankkii vain yhden papukaijan, on aikansa elänyt.
Historialle emme kuitenkaan voi mitään. Yksin elävän, lajitovereita sietämättömän papukaijan omistajan ei kannata turhaan tuntea syyllisyyttä, koska hän on mitä luultavammin tehnyt päätöksensä oman aikansa parhaan käsityksen mukaan. Tällöin tärkeintä on keskittyä tarjoamaan linnulle mahdollisimman hyvä elämä.
Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Voimme vaatia kasvattajilta hyvin lajitovereihin sosiaalistuneita poikasia ja pitää huolen, etteivät ne joudu elämään elämäänsä yksin.
Kahden papukaijan omistajan ei kuitenkaan tarvitse pelätä, ettei hän voisi saada kesyä, ihmisseurassa viihtyvää lemmikkiä. Olen saanut huomata tämän itsekin: tullessani huoneeseen, jossa kultaposkiamatsonini Kami on vapaana, lentää se usein olkapäälleni istumaan. Kaikki on kiinni siitä, millaisia kokemuksia papukaija ihmisestä saa. Seuratessani Kamia ja Kallea yhdessä ymmärrän kuitenkin täysin, etten voisi korvata lajitoveria mitenkään.
Lähteet
Papukaija.fi
Papukaija lemmikiksi?
Myydään papukaija
