Vanha papukaijan omistajille aikaisemmin kerrottu “viisaus” sanoo, että papukaijalle ei koskaan saa antaa periksi, vaan purematkin pitää kestää, jotta lintu ei oppisi, että puremalla saa tahtonsa läpi. Tämä aluksi järkevältä kuulostava lähestymistapa sisältää kuitenkin monia ongelmia.

Äkkiseltään maalaisjärjellä ajateltuna ohje voi vaikuttaa järkevältä (mikä lienee omiaan selittämään sen suosiota): emmehän haluaisi papukaijan oppivan puremaan meitä, koska se ei halua astua kädelle tai mennä häkkiin. Tällä oletuksella voisi vaikuttaa järkevältä olla antamatta linnulle periksi ja “näyttää sille kaapin paikka”.

Oletuksessa on kuitenkin kaksi merkittävää ongelmaa:

• Se tarkastelee asiaa vain toteutuneen lopputuloksen näkökulmasta, eikä huomioi linnun hyvinvointia.
• Se ei ota huomioon vaihtoehtoisia tapoja saada tavoiteltu lopputulos aikaan.

Kolmas merkittävä ongelma on tietenkin se, että ihmiselle ei yleensä ole kivaa olla papukaijan neulatyynynä. Sen kuitenkin oletan olevan itsestäänselvyys, joten en sitä tarkemmin tässä käsittele.

Näiden pohjalta uskallankin väittää, että juuri ihmisen tulee olla se osapuoli, joka antaa tilanteessa periksi, ei papukaijan.

Vaikutus linnun hyvinvointiin

Esimerkiksi Friedman kirjoittaa useassa artikkelissaan valinnanvapauden merkityksestä. Tämä ei koske pelkästään papukaijoja, vaan kaikkia eläimiä sekä myös ihmisiä: hyvinvoinnin kannalta mahdollisuus vaikuttaa ympäristöön sekä ennen kaikkea välttää omalla toiminnallaan ahdistavia tilanteita on tärkeä tekijä eläinten hyvinvoinnin kannalta [1].

Jos papukaijan puremaa ei kunnioiteta (oikeastaan tilanteen ei pitäisi mennä puremaan asti, vaan puremalta vältytään kunnioittamalla linnun elekieltä), vaan ihminen jyrää tahtonsa läpi tilanteessa kuin tilanteessa, päädytään viestimään linnulle, että sen toimilla ei ole merkitystä. Se ei pysty vaikuttamaan ympäristöönsä ja ahdistavat tilanteet tulevat päälle, ihan sama mitä se tekisi. Friedman kutsuu tällaista lose-lose-tilanteeksi, jossa tyypillisesti molemmat osapuolet häviävät [2].

Papukaija ei lähde puremaan ihmistä vain huvin vuoksi, vaan siksi, että se on ahdistettu nurkkaan ilman muuta mahdollisuutta. Se siis kokee tilanteen pelottavaksi. Mieti esimerkiksi lintua, joka yrittää purra kättä, mutta pakotetaan astumaan kädelle työntämällä käsi rajusti sen rintaa kohti. Mitä tällä kerrotaan linnulle? “Ihan sama mitä teet, tämä pelottava käsi tulee sinua kohti ja joudut astumaan sille”.

Pitämällä lintua kotonamme lemmikkinä olemme kuitenkin rajoittaneet sen valinnanvapautta jo paljon: käytännön sanelemana se ei esimerkiksi pääse häkistään ulos niin halutessaan ja joutuu yleensä oppimaan, että huutaminenkaan ei auta: häkistä pääsee ulos sen kannalta satunnaisesti. Sen sijaan, että pakottaisimme linnun tämän lisäksi säännöllisesti sen kannalta pelottaviin tai muuten epämukaviin tilanteisiin, on parempi etsiä toinen tapa edetä. Näin sille voidaan antaa valinnanvapaus edes niissä tilanteissa, missä se on mahdollista.

Vaihtoehtoiset tavat saada tulos aikaan

Voimme suhtautua erilaisiin tilanteisiin eri tavalla: voimme laittaa ”kovan kovaa vastaan” ja jyrätä tahtomme läpi (mikä joskus voi saada toivotun lopputuloksen aikaan ja joskus ei). Tai voimme joustaa ja löytää vaihtoehtoisen tavan saada lopputulos aikaan; tavan, joka tukee linnun hyvinvointia.

Antamatta periksi luomme todennäköisesti konfliktitilanteen, joka stressaa sekä papukaijaa että yleensä myös omistajaa. Jos taas astumme sivuun konfliktitilanteesta, voimme löytää vaihtoehtoisen tavan saada haluamamme toiminta aikaan. Koulutuksellisesta näkökulmasta (tämä siis ei ota kantaa hätätilanteisiin) ei ole mitään tarvetta ottaa “kova kovaa vastaan” -asennetta, vaan tilanteisiin on mahdollista löytää ratkaisu, joka edistää linnun hyvinvointia. Omistajina pystymme hallitsemaan lintumme ympäristöä (sekä monesti myös toiminnan seurauksia) lähes täysin ja pystymme suunnittelemaan vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Käyttämällä perinteistä esimerkkiä, kädelle astumista, voimme tarkastella eri tapoja toimia. Oletammeko, että papukaijan on pakko astua kädelle vain siksi, että haluamme sen siihen? Vai oletammeko, että pystymme itse kouluttamaan vapaaehtoisesta kädelle astumisesta riittävän varman asian? Riittävällä toistomäärällä saamme aikaan erittäin hyvän toimintavarmuuden ilman linnun ahdistelua.

Papukaijan voi saada kiipeämään häkkiin ilman, että sitä on tarvetta ahdistella.

Muista kuitekin: sitä saat mitä vahvistat

Tässä esittelemäni periksiantaminen ei tietenkään tarkoita, että sinun pitäisi esimerkiksi juosta avaamaan papukaijasi häkki sen huutaessa. Tämä ei olisi järkevää, sillä näin opettaisit lintusi huutamaan entistä kovempaa.

Selkeimpänä erona näiden välillä on se, että eri tilanteisiin liittyvä oman tahtonsa “jyrääminen” läpi väkisin on vuorovaikutusta linnun kanssa, jonkin asian vahvistamatta jättäminen taas vuorovaikutuksen puutetta. Puremisen kohdalla painotuksena on pureman välttäminen, joka on täysin mahdollista. Linnun huutamista taas on monesti vaikeaa välttää alkuun, jolloin tärkeää on olla vahvistamatta sitä (sekä vahvistaa samalla toivottua toimintaa). Tietenkin huutamistakin kannattaa pyrkiä ehkäisemään ennalta mm. monipuolisen virikkeellistämisen avulla. Lisäksi huutamisen vähentäminen pelkän sammumisen avulla on linnulle stressaavaa, joten tällaisiin tilanteisiin tulisi lisätä myös toivotun toiminnan vahvistamista.

Luonnollisesti purema voi oikeasti sattua (jos näin sattuu käymään), jonka takia saatat vetämällä kätesi pois opettaa linnulle, että puremalla se saa kätesi pois. Tässä palataan jälleen aikaisempiin asioihin: ensisijaisesti kannattaa vetää käsi pois, jos lintu elekielellään näyttää, ettei tykkää siitä. Tämän jälkeen etsitään jokin vaihtoehtoinen tapa saada koulutettua toivottu asia ja pidemmän päälle tehdään kädestä asia, jota linnun ei tarvitse haluata pois.

Loppusanat

Eräs henkilö on aikaisemmin suositellut opettamaan papukaijaa astumaan ylös menemällä sen kanssa esim. vessaan (jossa ei ole tilaa paeta eikä hyviä laskeutumispaikkoja) sekä pakottamalla sen astumaan henkarille (oletettavasti henkarilla on kätevämpi tökkiä linnun rintaa) tai kädelle. Tämä tapa voi jopa “toimia”: ennen pitkää lintu luovuttaa opittuaan, ettei se voi paeta ahdistavia tilanteita. Tämä opittu avuttomuus voi yleistyä koskemaan myös tilanteita, joissa linnulla olisi mahdollisuus paeta.

Tämä on tietenkin vain karrioitu esimerkki, mutta periksiantamattomuuden tavoite on silti sama: opettaa papukaijalle, ettei sen mielipidettä kuunnella, vaan ikävät asiat tapahtuvat kaikesta huolimatta. Näin siltä poistetaan tarpeettomasti monen asian kohdalta mahdollisuus vaikuttaa ympäristössä tapahtuviin asioihin.

Vaihtoehtoisesti pystymme selvittämään kaikki koulutukselliset tilanteet niin, ettei tarvetta konflikteille löydy: omistajina pystymme hallitsemaan linnun ympäristöä niin, että se tekee siltä toivotun asian vapaaehtoisesti. Voimme luoda ympäristöstä sellaisen, että se edistää toivottua toimintaa sekä voimme toiminnan seurauksien kautta tehdä toivotusta toiminnasta linnun kannalta tekemisen arvoista. Näin poistuu tarve vanhalle viisaudelle: “Papukaijalle ei saa koskaan antaa periksi” ja sen voi korvata paremmalla “Papukaijalle tulee antaa periksi”.

Lisää lukemista:

• Papukaijan koulutuksen perusteet on erinomainen kirja auttamaan sinua ymmärtämään lemmikkiäsi paremmin
• Barbara Heidenreich: Pureman kunnioittaminen
• Barbara Heidenreich: Ylös! – Käsky vai pyyntö?

Lähteet:

1. Susan G. Friedman: HE SAID, SHE SAID, SCIENCE SAYS; Good Bird ™ Magazine; Vol 1-1, Spring 2005
2. Susan G. Friedman: PARROTS IN TEMPORARY SHELTERS – THE GROUNDWORK FOR EMPOWEREMENT AND TRUST; Avian Welfare Coalition Shelter Manual, Feb. 2004