Moni lemmikkilintuharrastaja sanoisi sinulle, että linnun tulee ymmärtää tai oppia ”ei”. Mutta sen oppiminen todella tarpeen linnun kannalta? Voiko lemmikkipapukaija elää kotonamme ilman tämän osaamista?

Sanat ovat loppupelissä vain ilman värähtelyä, josta muodostuu aivojemme tulkitsema ärsyke. Linnulle ”ei” on siis satunnainen ympäristön ärsyke, joka ei itsessään merkitse mitään.

”Ei” vaikuttaa kuitenkin olevan kultuurillisessa mielessä ihmiselle tärkeä sana. Kuten eräs harrastaja asian ilmaisi keskustellessani hänen kanssaan aiheesta: ”Tälläistä ei ole tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun miettii niin järkeenkäyvältähän se kuulostaa. Sitä aina ajattelee välillä alitajunnassa että kaikki ymmärtävät ihmisten kieltä.”

Tässä nousee esiin kaksi tärkeää huomioitavaa asiaa: Ensinnäkin monia asioita ei yksinkertaisesti tule ajatelleeksi. Kun sitä miettii, niin asia on itsestäänselvä: eihän tässä sanassa itsessään ole mitään merkitystä linnulle. Mutta tätä ei aina mieti, vaan toimii kuten on neuvottu tai kuten on aina toiminut. Harrastajalta toiselle kulkeva perimätieto sanoo, että papukaijalle pitää opettaa ”ei”, joten papukaijalle opetetaan ”ei”.

Toinen näkökulma nousee kultuuristamme: odotamme herkästi tottelua ja ”ei” merkitsee meille tätä: kun sanomme tämän sanan, odotamme, että kohde on tekemättä jotain. ”Ei” on käsky, ja käsky on oikeastaan uhkaus ”tottele minua, tai…”

Onkin helppo ajatella, että lemmikin pitäisi ehdottomasti totella omistajaansa, sillä tämä henkilö omistaa eläimen. Aina voidaan kuitenkin kysyä, että miksi villieläimen pitäisi totella ihmistä? Miksi ihminen ei voisi luoda kotiinsa raahaamalle villieläimelle ympäristöä, jossa tällainen ei olisi tarpeen? Eläimeltä ei kuitenkaan koskaan ole kysytty, missä tämä haluaisi asua.

Silti monet linnut reagoivat ei:hin. Mitä merkitystä sillä voisi olla?

”EEIIII!!!”

Lintusi on juuri laskeutunut ikkunalaudalle ja päättänyt, että vaivalla hoitamasi kasvit olisivat mukava välipala. Nouset ylös ja huudat kovaan ääneen (tai edes sanot erittäin painokkaasti) ”EI!”. Lintu lopettaa kasvien syömisen ja lentää pois. ”Ei” selkeästi toimi, eikö?

Loogisin selitys tilanteessa on se, että lintu säikähti. Monet linnut ovat saaliseläiminä säikkyjä uusien asioiden suhteen, joten äkillinen kova ääni (mahdollisesti yhdistettynä kohti syöksyvään ihmiseen – jotain, joka voi muistuttaa saalistajan syöksyä) saa linnun todennäköisesti lopettamaan ravinnon hankkimiseen liittyvän toiminnan ja keskittymään tilanteessa ajankohtaisempaan käyttäytymistarpeeseen: hengissä selviämiseen.

Mutta eikö papukaija älykkäänä ja hyvänä oppijana voisi oppia tästä, että jokin toiminta johtaa tähän pelottavaan tapahtumaan? Kyllä, se voisi periaatteessa oppia (jos ihminen on pelottelussaan riittävän järjestelmällinen ja tekee sen välittömästi toiminnan alettua) tästä, että kukkien syönti johtaa pelottavaan tilanteeseen. Mutta se oppii myös, että ihminen on tilanteessa pelottava; asia, joka ei ole omiaan rakentamaan luottamusta.

Papukaijat (ja eläimet yleensäkin) ovat hyviä yleistämään pelkoa: tiettyihin tilanteisiin liittyvä pelko voi helposti yleistyä koskemaan kaikkea vuorovaikutusta ihmisen kanssa, jos tällaisia tilanteita tulee säännöllisesti. Monesti tällainen on tulkittu villiintymiseksi, jonka syytä omistaja ei välttämättä ymmärrä. Mutta todellisuudessa kyse on yleensä opitusta ihmisen välttelyyn pyrkivästä toiminnasta, kuin epämääräisestä prosessista nimeltään ”villiintyminen”.

Tilanteessa voi vaikuttaa myös psykologinen prosessi nimeltään habituaatio, ärsykkeeseen tottuminen. Jos tämä pelottava ärsyke ei ole olekaan linnulle merkityksellinen (ihminen vain huutaa ei:tä), se hiljalleen tottuu siihen ja se ei enää aiheutakaan pakenemisreaktiota. [1]

Papukaija oppii kokemuksensa pohjalta

Vaikka ei:llä ei olekaan olemassa merkitystä itsessään, voi papukaija kokemustensa perusteella yhdistää siihen merkityksen: se siis oppii. Luultavasti ensimmäinen oppimismekanismi on se, että lintu oppii tietyn tilanteen (kukkapuskaan lentäminen) aiheuttavan tietyn tuloksen (ihminen huutaa ja huitoo lintua pois). Tässäkin on huomioitava, että toiminnan tuloksessa on sana ”ihminen”. Entä jos ihminen ei olekaan lähettyvillä sillä hetkellä? Onko kukkapuska tällöin vapaata riistaa?

Toisaalta oppiminen voi kohdistua yhtä lailla ei:hin: lintu voi oppia, että ei:n kuuluminen tarkoittaa ihmisen lähestymistä kädet huitoen, joten ei:n kuullessaan sen kannattaa paeta johonkin korkeaan paikkaan. Jälleen tilanne, josta pelko on helppo yleistää muuhunkin vuorovaikutukseen ihmisen kanssa.

Klassinen ehdollistuminen tarkoittaa sitä, että aikaisemmin neutraali ärsyke saa merkitysen, kun se yhdistetään riittävän usein johonkin merkitykselliseen ärsykkeeseen ja näin tämä merkityksetön ärsyke saa aikaan ei-tahdonalaisen reaktion. Eli tässä tilanteessa ”ei” yhdistyy ihmisen aiheuttamaan pelkoon, joten tämän mukaan ei:stä voi tulla itsessään pelkoa tai muuta epämiellyttävää tunnetta aiheuttava ärsyke (entä jos sanot ei:n aivan jossain muussa asiayhteydessä?).

Molemmissa tilanteissa kyseessä on itse asiassa posititiivisen rankaisun käyttö: ihminen tuo linnun välttämän ärsykkeen tilanteeseen vähentääkseen toimintaa. Jälkimmäisessä tilanteessa tosin pelkkä ”ei” voi olla tämä ärsyke, jota lintu voi toiminnallaan pyrkiä välttämäään. Miettimättä sen syvällisemmin positiivisen rankaisun käytön tieteellisesti todettuja haittavaikutuksia tilanteet ovat omiaan heikentämään linnun luottamusta ihmiseen: onhan ihminen tämän epämiellyttävän asian aiheuttaja.

On myös hyvä huomata se, että aikaisemmin opittu asia voi ”päästä unohtumaan”. On jopa tieteellisesti todettu, että jos jokin toiminta on eläimen kannalta riittävän mielekästä, se tulee eläin luultavasti kokeilemaan sitä uudelleen aikaisemmista epämiellyttävistä kokemuksista huolimatta [2]. Kyseessä ei siis ole edes pysyvä oppiminen, erityisesti jos tekeminen on todella kiinnostavaa; tällöin voit joutua olemaan häätämässä lintuasi jatkuvasti pois tämän ”kielletyn” tekemisen parista.

Kannaltamme ongelmallinen tilanne on myös se, jos ”ei” vahvistaakin tiettyä toimintaa vähentämisen sijaan. Lintu itse päättää jokaisen ärsykkeen merkityksen itselleen; ei ole merkitystä, mitä ihminen itse sillä tarkoittaa. Joskus pelkkä ei:n sanominen kesylle linnulle voi antaa sille sen kaipaamaa huomiota. Tällöin ihminen tahtomattaan vahvistaa ei-toivottua toimintaa sen sijaan, että siitä tulisi harvinaisempaa!

Voikin olla helppoa vahingossa vahvistaa säännöllisesti ei-toivottua toimintaa kesyn linnun kohdalla: jätät sen huomioimatta aina, kun se viettää aikaa itsekseen kiipeilypuussa ja huomioit sen vasta silloin, kun se on ”pahanteossa”. Toinen yleinen vahinko on palkita lintu välittömästi, kun se on lopettanut ei-toivotun toiminnan. Tällöin voit opettaa sille tietyn toiminnan (josta et itse tykkää) johtavan palkitsemiseen. Vahvista toimintaa, jota halut nähdä (esim. kiipeilypuussa leikkimistä), älä ei-toivotun toiminnan välitöntä lopettamista.

Elämää papukaijan kanssa ilman ei:tä

Jos emme opeta ei:tä papukaijoillemme, miten kotimme säilyy ehjänä? Eivätkö linnut syöksy jatkuvasti tuhoamaan kodin irtaimistoa? Jos tarkastelemme asiaa esimerkiksi Friedmanin esittämän käyttäytymisen muokkausmenetelmien hierarkian perusteella [3], voimme ottaa muutaman esimerkin positiivista rankaisua paremmista menetelmistä. Tässä tosin on vain muutama hyvä esimerkki, loppupelissä erilaisten menetelmien määrä on kiinni vain omistajan mielikuvituksesta ja sitoutumisesta löytämään lemmikkinsä kannalta positiivisimmat, vähiten tungettelevat menetelmät.

Kaukaiset edeltäjät ovat toimintaan vaikuttavia ympäristön ei-välittömiä ominaisuuksia. Esimerkiksi virikkeiden määrä voi olla yksi tekijä: jos mielekkäitä virikkeitä ei ole riittävästi, voi lintu hakea viihteensä jostain muualta, kuin omistajan toivomista paikoista. Tämän lisäksi monesti korkeimmalla oleva laskeutumispaikka on linnulle mielekkäin; näkeehän korkealta ympäristöön hyvin ja sinne on saalistajan vaikeampi päästä.

Välitön edeltäjä tarkoittaa toimintaan välittömästi vaikuttavaa ympäristöä. Jos esimerkiksi ikkunalaudalle on helppo laskeutua, on sillä olevien kasvien tuhoaminen huomattavasti todennäköisempää, kuin jos sieltä ei löydy yhtään linnulle sopivaa laskeutumispaikkaa. Tämän lisäksi monet harrastajat ovat löytäneet hyvän käyttökohteen pienille pyöreille häkeille: he laittavat kasveja niihin sisälle.

Kannattaa myös käyttää positiivista vahvistamista tehdäksesi toivomastasi toiminnasta entistä yleisempää. Se ei tarkoita, että lintua tarvitsee olla jatkuvasti herkuttamassa, vaan voit palkita esimerkiksi kesyn linnun kiipeilypuussa puuhaamista antamalla sille ajoittain huomiota. Tällöin lintu luultavasti käyttää tulevaisuudessa enemmän aikaa kiipeilypuussa leikkimiseen ja vähemmän kasvien parturoimiseen.

Joskus on tarpeen keskeyttää toiminta. Jos lintu tekee jotain ei-toivottavaa (muttei silti vaarallista), toiminnan saa keskeytettyä yksinkertaisesti hakemalla linnun pois tai pyytämällä sen luokseen. Tällöin tietenkin pitää olla varovainen, ettei vahingossa vahvista tätä ei-toivottua toimintaa niin usein, että lintu oppii tekemään sitä. Mutta sen esiintyessä usein kannattaa jälleen miettiä tilannetta: mikä motivoi kyseistä toimintaa ja miten siitä voitaisiin tehdä vähemmän mielenkiintoista tai vaikeampaa?

Vaaratilanteet ovat asia erikseen. Vaarallisten paikkojen pitäisi olla suojattuja, mutta jos joku tällainen on jäänyt suojaamatta, ei tilanteessa ei:n opettamisellakaan ole paljon väliä. Tällöin keskeytät toiminnan tilanteeseen nähden riittävän nopeasti, vaikka huutamalla kovaan ääneen ”kyllä”. Lähtökohdiltaan aivan yhtä tehokas, kuin ”ei”.

Vaaratilanteita varten voi valmistautua myös opettamalla linnulle tietyt asiat. ”Vahva” luoksetulo on yksi tällainen: riittävällä opettelulla lintusi lentää pyynnöstä luoksesi välittömästi. Toisaalta voit myös opettaa linnun pudottamaan esineen pyynnöstä (”irti”). Molemmissa tilanteissa voit saada aikaan riittävän suoritusvarmuuden puhtaasti positiiviseen vahvistamiseen pohjautuvalla koulutuksella.

Tarjoamalla papukaijallesi riittävästi mielekästä tekemistä ei sille synny niin herkästi syytä tehdä jotain, mitä et sen haluaisi tehdä.

Yhteenveto

Elämä lemmikin kanssa vaatii aina kompromissejä, jos haluamme tarjota sille hyvät olot. Jos lennätät lintua täyteen ahdetussa huoneessa, se varmasti löytää jotain kannaltasi ongelmallista mielekästä tekemistä. Tuloksena voi olla tilanne, jossa saat olla pelottelemassa lemmikkiäsi säännöllisesti. Se ei kuitenkaan ymmärrä omistussuhteita: jos se pääsee johonkin kiinnostavaan käsiksi, kyseessä on selvästi sen esine. Nämä tilanteet voivat aiheuttaa jopa aggressiota, jos lintu päättää puolustaa aarrettansa.

Ei:n käyttö perinteisessä mielessä tekee ihmisestä linnun kannalta hieman (tai joskus paljon) pelottavamman asian. Erityisesti ”kuumapäisemmissä” lajeissa (kuten amatsonit) se voi tehdä ihmisestä helposti niin suuren uhkan, että lintu käy reviiriään puolustaessaan suoraan ihmiseen kiinni. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ”ei” olisi hyvä vaihtoehto muille lajeille, vaikka ne eivät hyökkäisikään ihmisen kimppuun keväisin tämän seurauksena. Aina ongelmia ei selkeästi huomaa, mutta se ei tarkoita, etteikö tällä voisi olla haittavaikutuksia.

Itse olen elänyt viimeiset kaksi vuotta nykyisessä asunnossani onnistuneesti ilman ei:tä, siitä suurimman osan kahden neitokakadun ja kahden amatsonin kanssa. Ainoa uhri olohuoneessani oli traakkipuu, johon toisen amatsonin oli helppo laskeutua päälle parturoimaan sitä. Kyseinen toiminta oli selkeästi paljon viihdyttävämpää, kuin mitkään omat virikkeet, vaikka niitäkin löytyi paljon. Tosin tämäkin kasvi selvisi hengissä huomattavasti kauemmin, kuin olisin osannut odottaa. Hyväksyin kuitenkin tämän uhrin, sillä olin itse tuonut kotiini eläimen, joka näin saattaisi tehdä.

Linnun asuttaman huoneen ei kuitenkaan tarvitse olla kliininen laboratorio, josta ei löydy ihmiselle mitään. Omasta olohuoneetani löytyy kaksi sohvaa, taulu-tv (jonka voisi olettaa olevan mielenkiintoinen laskeutumispaikka), pöytä, seinältä muutama taulu ja muut olohuoneen perustarvikkeet. Kaikki ovat säilyneet ehjinä ilman, että olisin jatkuvasti naama punaisena huutamassa ei:tä.

Vähennä tarvetta ei-toivotulle toiminnalle:

• Tarjoa papukaijallesi jatkuvasti riittävästi mielenkiintoisia virikkeitä sekä häkin sisällä ja ulkopuolella
• Tarjoa papukaijalle ajanviettopaikkoja, jotka ovat parempia kuin ei-toivotut paikat; erityisesti korkeus on tärkeä tekijä
• Luo ympäristö, jossa lintu ”voi onnistua”: tee sallitusta toiminnasta riittävän helppoa ja ei-toivotusta riittävän vaikeaa tai mahdotonta
• Vahvista toivottua toimintaa
• Varo vahvistamasta vahingossa ei-toivottua toimintaa

Lisää lukemista:

• S.G. Friedman: Mikä kuvassa on vikana? – Tehokkuus ei yksin riitä
• Aiheeseen liittyvä mielenkiintoinen keskustelu Kaijuleiden foorumilla: Miten saisin opetettua linnulleni mihin ei saa mennä?

Lähteet:

1. Wikipedia, “Habituation” 2010/08
2. S.G. Friedman, Steve Martin & Bobbi Brinker: Behavior Analysis and Parrot Learning; Manual of Parrot Behavior, 2006
3. S.G. Friedman: What’ Wrong with this Picture? Effectiviness is Not Enough; Good Bird Magazine; Winter 2008