Joskus asian intohimoisen tai innokkaan ajamisen ja fanaattisuuden välinen raja voi jäädä epäselväksi asioita seuraavalle ihmiselle. Mitä eroa näillä asioilla voisi olla?

Luin hiljattain Richard Dawkinsin ”The God Delusions” -kirjan, joka herätti aiheeseen liittyen ajatuksia. Dawkins on tunnettu evoluutiobiologi ja ateisti, joka on mm. kirjoittanut useita populaarikirjoja evoluutioon liittyen (luen tällä hetkellä kirjaa ”The Selfish Gene”, jota voisin suositella aiheesta kiinnostuneille). Kirjassaan hän mainitsee, ettei ole fanaatikko, vaan puolustaa tieteellisille todisteille pohjautuvaa näkökulmaansa intohimoisesti, vaikkakin asiat voi joskus helposti sekoittaa.

Ongelmaksi muodostuu, että tästä intohimoisesta asian puolustamisesta voi saada helposti fanaatikon leiman. On helppoa muotoilla asiat innokkaasti niin, että antaa ”vastapuolelle” hyvän lyömäaseen ja mahdollisuuden leimata sinua fanaatikoksi, joka laput silmillä ajaa jotain asiaa.

Voin kuvitella itseni jossain määrin Dawkinsin kenkiin tässä asiassa, sillä itse olen ottanut viimevuosina paljon kantaa varsinkin lemmikkipapukaijojen koulutukseen liittyviin asioihin (en kuitenkaan halua missään nimessä verrata itseäni Dawkinsiin, vaan esitän hänet vain inspiraationa omille ajatuksilleni). Joskus järkevämmin, joskus taas käyttäen turhan kärkkäisiä ilmaisutapoja. Ja vastaan on tullut ihmisiä, jotka ovat tarttuneet mahdollisuuteen käyttää tätä fanaatikoksi leimaamiseen sekä ihmisiä, jotka ovat vain tulkinneet viestin tai tavoitteet väärin ja olettaneet, että tärkein tavoite on ajaa asiaa asian takia.

Mutta mitä eroa näillä kahdella asialla on?

Yksi näkökulma voisi olla todisteiden ja faktojen merkitys. Fanaatikko ajaa asiaansa laput silmillä, välittämättä saatavilla olevasta tiedosta. Tärkeintä on ajaa asiaa pelkästään asian takia ja harvoin on kiinnostusta muuttaa näkökulmaa. Intohimoinen tai innokas asioiden ajaminen taas omassa tapauksessani pohjautuu juuri siihen, mitä tietoa on saatavilla, ja siihen liittyviin käytännön kokemuksiin (omiini ja muiden).

Kuten olen monesti sanonut, aloitin tekemään neitokakadujen kanssa asioita ”perinteisellä” tavalla, joka korosti kuria ja sisälsi monia epämiellyttäviä asioita. Tämä johti ongelmiin, joita olen saanut myös korjailtua. Tämä on vaatinut jo kerran myös sen, että on myöntänyt itselleen olleensa väärässä.

Into levittää tietoa tulee siitä, että on huomannut, miten asiat toimivat. Tämä luo tahtoa pyrkiä levittämään näitä ajatuksia ja auttamaan myös muita; ettei muiden tarvitse tehdä samoja virheitä. Ja erityisesti halusta parantaa ensisijaisesti eläinten hyvinvointia. Mutta kyseessä ei ole pelkästään se, että omat kokemukset ovat saman suuntaisia: jo Suomestakin löytyy paljon ihmisiä, joilla on aivan samansuuntaisia kokemuksia.

Kokemusten lisäksi myös aiheeseen liittyvä tieto pelaa merkittävää roolia luomassa loogista kokonaisuutta (omalla kohdallani mm. kirjasuosituksia-osion kirjojen, lukuisten artikkeleiden ja yhden verkkokurssin muodossa). Mitä enemmän olen lukenut kirjallisuutta ja artikkeleita, sitä paremmin palaset ovat loksahtaneet paikoilleen ja muodostaneet loogisen kokonaisuuden, joka sopii myös käytännössä havaitsemiini asioihin. Käyttäytyminen ja oppiminen linkittyvät järkevästi toisiinsa ja omat linnut toimivat, kuten niiden voisi olettaa tilanteessa toimivan näiden pohjalta. Nämä asiat taas linkittyvät omana yhtenä osanaan lemmikkilintujen hyvinvoinnin kokonaiskuvaan (jonka kaikki palaset ovat tärkeitä).

Tieteen harjoittamiseen liittyen sanotaan joskus, että ”extraordinary claims require extraordinary evidence”, eli vapaasti suomennettuna vaikka ”epätavalliset väitteet vaativat vahvat todisteet”. Jos siis väittää päinvastaista, kuin sen hetkinen vallitseva, tutkittu ja todisteltu tieteellinen käsitys antaa olettaa, vaatii se myös painavat todisteet. Ilman vahvoja todisteita yksittäinen tapaus voi tietenkin olla merkki siitä, että tutkimusta tarvitaan lisää, mutta toisaalta se voi olla myös harvinainen poikkeustapaus, tai tilanteen väärintulkinta.

Jos joku osoittaa, että papukaijalle pitäisi näyttää, kuka on parven ”pomo” ja sen kautta voisi luoda hyvän suhteen siihen (erityisesti huomioiden linnun hyvinvoinnin, joka tässä on tärkeimpänä asiana taustalla), niin voin myöntää, että asia on näin.

Mutta tällä hetkellä saatavilla olevat todisteet osoittavat toiseen suuntaan: 40-luvulta lähtöisin oleva (ja lukemattomia kertoja eri lajeilla myöhemmin testattu) oppimista käsittelevä tiede, juurensa vuosikymmenien taakse ulottava tutkimus, joka osoittaa monia rankaisun ja pakottamisen vaikutuksia hyvinvointiin eri lajeilla, se, ettei valtahierarkioita ole havaittu luonnossa papukaijaparvissa, ja viimeisenä (muttei vähäisempänä) sekä ammattilaisten että lemmikkilintujen omistajien kokemukset.

Mainittakoon vielä, että esimerkiksi Skinnerin 40-luvulla esittelemä välineellinen ehdollistuminen ei ole asia, joka olisi tutkittu 40-luvulla ja unohdettu, vaan asiaa on lähinnä tutkittu ja sovellettu käytäntöön siitä asti (puhumattakaan Pavlovin viime vuosisadan alussa esittelemästä klassisesta ehdollistumisesta).

Näihin peilattuna yksittäiset anekdoottiset kokemukset eivät ole välttämättä kovin painavia todisteita. Eikä vähintään siksi, että pureuduttaessa näihinkin tilanteisiin pystytään asiat selittämään ilman valtahierarkoita tai oletuksia siitä, että papukaija pyrkisi dominoimaan ihmistä. Tätä varten pitää usein hieman perehtyä edes hieman papukaijojen käyttäytymiseen ja eläinten oppimiseen.

Voidaan tietenkin kysyä, että millaisia todisteita sitten käytännössä vaaditaan, että näkökulmaa voisi muuttaa? Itse en ole alan asiantuntija, joten luotan yleensä mm. World Parrot Trustin kanssa yhteistyössä toimiviin ammattilaisiin (jotka onneksi kirjoituksissaan perustelevat asiat seikkaperäisesti, jotta kokonaisuuden voi ymmärtää). Mutta käytännössä voidaan luultavasti puhua siitä, että pystytään osoittamaan riittävän tarkasti selkeät valtahierarkiat papukaijojen parvissa luonnossa ja luodaan tämän pohjalta suosituksia vankeudessa elävien papukaijojen hoitajille, sekä saadaan onnistumisia käytännössä.

Dominanssisuhteet ovat tietenkin vain yksi esimerkki lukuisten asioiden joukossa. Otin sen esimerkiksi siksi, että aiheesta on keskusteltu paljon ja kyseessä on selkeä esimerkki. Oppimiseen ja käyttäytymiseen liittyen löytyy paljon kiistanalaisia asioita, joista kuitenkin olisi saatavilla paljon tietoa, jos siihen perehdyttäisiin. Ja nämäkin ovat vain yksi osa paljon suurempaa näkökulmaa eläinten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Itse olen kuitenkin läksyni oppinut ja nykyisin jättänyt typerän asioista vääntämisen ainakin vähemmälle. Mieluummin keskityn siihen, mitä osaan paremmin, ja tuotan materiaalia ihmsille, jotka haluavat oppia uutta. Ylilyöntejä tietenkin joskus sattuu ja oppimista riittää, mutta suunta on oikea.

En enää ota niin kärkevästi kantaa asioihin kuin aikaisemmin, vaan pyrin muotoilemaan asiat ainakin hieman pehmeämmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mielipiteeni itsessään olisi muuttunut, päinvastoin. Mitä enemmän asioista opiskelen ja mitä enemmän peilaan tätä oppimaani käytäntöön, sitä vahvemmaksi mielipiteeni muodostuu. Mutta liian innokas asioiden ajaminen ei aina ole se paras tapa saada aikaan muutosta, vaikka hyvästä väittelystä nauttivana ihmisenä voisikin olla joskus hauskaa laittaa toiselle jauhot suuhun.