“Iso papukaija on kuin viisivuotias lapsi”. Tai kolmevuotias. Tai neljävuotias. Tämän lauseen lukee jopa monista vanhemmista lemmikkilintuoppaista, ja siitä onkin tullut yksi yleisiä lemmikkilintuharrastuksen myyttejä.

Papukaijat ovat älykkäitä eläimiä. Mm. Irene Peppebergin tutkimukset Alexilla ja muilla harmaapapukaijoilla ovat osoittaneet, että ne pystyvät suorittamaan useita kognitiivisia tehtäviä, joihin viisivuotiaat lapset pystyvät. Tämä ei kuitenkaan tee niistä höyhenpukuisia lapsia, vaan kyseessä on fyysisesti ja psyykkisesti aivan erilainen eläin.

Tietty eläinlaji on evoluution saatossa kehittynyt elämään tietyssä ekologisessa lokerossa. Sellaisessa pärjääminen vaatii tiettyjä toimintamalleja, joista monet ovat kehittyneet sisäsyntyisiksi käyttäytymistarpeiksi tai -malleiksii. Nämä usein liittyvät hengissä selviämiseen (pelkovaste), ravinnon hankintaan (ruoan etsiminen), suvun jatkamiseen (olosuhteiden laukaisema pesimiskäyttäytyminen) ja sosiaaliseen käyttäytymiseen (toisten sukiminen). Lemmikkipapukaija on tällainen eläin: se ei ole domestikoitunut, vaan sen vaistot ovat edelleen “rakennettu” tietyssä ympäristössä elämistä varten. Jos sille ei tarjoa mahdollisuutta toteuttaa näitä, se luultavasti ei voi hyvin.

Nuori lapsi osaa loppupelissä paljon enemmän asioita, kuin edes Alex koskaan oppi. Lapsi voi esimerkiksi osata seurata ohjeita; jotain, mitä papukaija ei osaa. Lemmikkipapukaija voi oppia tietyn toiminnan johtavan tiettyyn lopputulokseen ja yhdistää tähän tietyn ulkoisen ärsykkeen. Se ei kuitenkaan osaa seurata ohjeitasi tai tee asioita vain, koska pyydät siltä: sen toimiessa ympäristössään parhaansa mukaan sillä pitää olla selkeä tavoiteltava syy toimia. Ymmärtämällä sen toimintaa ja oppimista tästä näkökulmasta pystymme ohjaamaan sen käyttäytymistä toivomaamme suuntaan hienovaraisesti.

Lasta opetetaan elämään ihmisten yhteiskunnassa, jossa on tiettyjä sääntöjä ja kieltoja. Papukaijan ei tarvitse oppia elämään tällaisessa yhteiskunnassa: riittää, että se voi voida mahdollisimman hyvin olohuoneessamme. Se ei voi, eikä sen tarvitse, oppia kielletyn tai väärän konseptia, joten tällaista siltä ei tulisi odottaakaan. Voimme luoda sen ympäristön sellaiseksi, ettei ongelmia kotonamme synny.

Jos papukaijaan suhtautuu lapsena, on seurauksena mahdollisesti erilaisia ongelmia. Saatat olettaa, että sen pitäisi seurata ohjeitasi eikä se saisi käyttäytyä aggressiivisesti (aggressiivinen käyttäytyminen on lähes aina ihmisen provosoima papukaijan luonnollinen tapa reagoida tilanteeseen). Et ehkä koskaan ymmärrä antaa sille mahdollisuutta toteuttaa sille tärkeitä käyttäytymistarpeita, jotka poikkeavat paljon ihmisestä.

Lopetan kolumnini tällä kertaa Susan Friedmanin sanoihin artikkelista ”Straight Talk about Parrot Behavior”: ”Millä tavoin epäonnistumme kohtaamaan papukaijojemme tarpeet, koska tapanamme on ihailla niitä eniten niiden heijastaessa omaa kuvaamme?”.

• Muista inhimillistämisen potentiaalisista ongelmista voit lukea mm. artikkelista ”Lemmikkilintu on edelleen lintu – Inhimillistämisen sudenkuopat”.

Tämä kirjoitus on osa lemmikkilintuharrastuksen myyttejä käsitteleviä blogikirjoituksia. Muut sarjan kirjoitukset löydät avainsanalla myytit.